Karjalan kielen kurssi (ZIS221)

Miikul Pahomov                

HY kevätlukukausi 2011, 2013

 

Kurssikirjat

 

Markianova, L’udmila; Mensonen, Aaro. Opastummo Karjalakse: Lugemistu aiguzile. Petroskoi 2006.

Markianova, L’udmila. Karjalan kielioppi. Petroskoi, Periodika 2002.

 

Sanakirjat

 

Penttonen, Martti. Karjal-Suomi-Karjal sanakniigu, 2006.

Markianova, Ljudmila; Pyöli, Raija. Sanakirja suomi–karjala. Kuopio 2008.

 

Verkkomateriaalit

 

Kurssimateriaalit: http://www.webbisivu.com/karjalantutkimusseura/

Verkkokielioppi: http://opastajat.net/opastus/grammar/index.html

 

Verkkosanakirjat:

http://kaino.kotus.fi/cgi-bin/kks/karjala.cgi [Karjalan kielen sanakirja]

http://sanakniigu.onego.ru [Aunuksenkarjala-venäjä-suomi -nettisanakirja, 11 000 sanaa]

 

 

 

Aunuksenkarjalan kielioppia: tunnusomaiset piirteet

(Opetusmoniste)

 

A. ÄÄNNEOPPIA

 

a. Vokaalit

 

1. Kaksitavuisten nominien yks. nominatiivissa, jossa ensitavu on pitkä, siis diftongin tai pitkän vokaalin sisältävä tai konsonanttiin päättyvä, sananloppuisen -a:n ~ -ä:n [yhteismerkki ”A”] asemesta esiintyy -u ~ -y [yhteismerkki ”U”], esim.

aidu ’aita’, akku ’nainen, vaimo’, koiru ’koira’, muah/tuoju ’maahantuoja’, lehmy ’lehmä’, leiby ’leipä’, myöjy ’myyjä’.

 

Aunuksen loppu-U esiintyy samoissa muodoissa kuin lyydin sananloppuinen -e ja loppuheitto, vrt. lyyd. koir(e), lehm(e).

 

Lyhyen vokaaliaineksen sisältäneen ensitavun jäljessä loppu-A on säilynyt sellaisenaan, vrt. aun.-lyyd. sana, kala, paha, hädä ’hätä’, hyvä.

 

2. Useampitavuisten yks. nominatiivin muotojen lopussa -A:n asemesta esiintyy joko -U ja/tai loppuvokaalin kato.

 

2.1. Loppu-U, esim.

(-žA-vartalo) kuulužu ’kuuluisa’, villažu ’villainen’, magužu ’maukas’;

(-ndA-vartalo) opastandu ’opetus’, lähtendy ’lähtö, lähteminen’, kävelendy ’käveleminen’, ižändy ’isäntä; haltija; haltia; Herra’, emändy ’emäntä; haltiatar’;

(-(l)mA-vartalo) muailmu, nouzelmu ’nousu, nouseminen’, nouzemu ’lähde’, sanomu ’sanoma’, vedämy ’kuorma; kuormallinen’;

(-rA-vartalo) brigadieru ~ brigadiiru ’työryhmän johtaja’, komisuaru ’komissaari’;

(-stA-vartalo) komenistu ’kommunisti’ (KKS-II, s. 304), fašistu ’fasisti’, Vieristy ’Loppiainen 19.01.’;

(-lA-vartalo) kodoilu ’syntymäkoti’, miehoilu ’miehen koti’;

(-jA-vartalo) [Salmi] kuoliju (kuolija-) ’vainaja’ (KKS-II, s. 447);

(-ccA-vartalo) piätten(i)ccy ’perjantai’, moloccu ’fiksu, kunnon ihminen; urho’;

(-ttA-vartalo) žiivattu ’kotieläin’, minuuttu ’minuutti’;

(-n’n’A-vartalo) Sreiten’n’u ’Herran temppeliintuominen 15.2.’, Sviižen’n’u ’Ristin ylentäminen 27.09.’, Veden’n’u ’Jumalansynnyttäjän temppeliintuominen 4.12.’, molen’n’u ’pyyntö’;

(-kkA-vartalo) pruazniekku ’praasniekka, juhla’, kazakku ’renki, palvelija’ jne.

2.2. Vokaalin kato, esim.

(-ie-vartalo) kondii  (kondie-) ’kontio, karhu’, pohjoisaun. haldii ~ hardii (haldie- ~ hardie-) ’myt. haltija, suojelushenki, onni, voima; valta’ [vrt. lyydP halgii, halgia- ’haltia’ – LMS, s. 60], kuolii (kuolie-) ’vainaja’;

(-jA-vartalo) opastai ’opettaja’, opastui ’opiskelija’, ongittai ’onkija’;

(-nA-vartalo) ikkun ’ikkuna’, murgin ’lounas’, Iivan ’Jukka; Juhannus 7.07.’;

(-lA-vartalo) kattil, madal, riehtil ’paistinpannu’, Miik(k)ul ’Niko, Niilo; Miikkulanpäivä 19.12.’;

 (-ra-vartalo) noumer ’numero’;

(-mA-vartalo) kuudam (kuudama-) ’kuutamo’, suurim ’ryyni’.

 

2.3. Sekamuotoja, esim.

(-vA-vartalo) hiilav(u) ’kuuma’, muzav(u) ’tumma’, villav(u) ’villainen’, eläv(y) ’elävä’, Rastav(u) ’Joulu 7.01.’, Pokrov(u) ’Pokrova 13.10.’;

(-lA-vartalo) Jumal(u), Karjal(u) ’Karjala; karjalan kieli’;

(-mA-vartalo) lähtem(y) ’hieho’.

 

3. U alkuperäisen A:n asemesta esiintyy partitiivin –dU ja –tU –tunnuksisissa muodoissa.

 

3.1. -dU-partitiivissa, esim.

suudu ’suuta’, meidy ’meitä’, muadu ’maata’, piädy ’päätä’, mucoidu ’nuorikkoa: nuori vaimo; vaimo (hellästi); tyttölasta saamaton vaimo’, valgiedu ’valkoista’, undu ’unta’, kieldy ’kieltä’, sammaldu ’sammalta’.

 

Vrt. lyyd. part. meid(e), muad(e), mucoid.

 

Vrt. Kaksitavuiset -dA-tunnuksiset pronominimuodot (joissa ei ollut lyydiläisen sisäheiton edellytyksiä): aun. kedä ’ketä’, midä ’mitä’, tädä ’tätä’, sidä ’sitä’; / lyyd. Kj keda, mida, täda, sida.

 

3.2. -tU-partitiivissa, esim.

lastu ’lasta’, tostu ’toista’, tuohtu ’tuohta’, tuhattu ’tuhatta’, alastu ’lapasta’, karjalastu ’karjalaista’, perehty ’perhettä’, kirvesty ’kirvestä’, kirvehytty ’pientä kirvestä’, tervehytty ’terveyttä; tervehdystä’, (akt. II partis.) ostanuttu ’ostanutta’, pessytty ’pessyttä’.

 

Vrt. lyyd. part. last(e), tošt(e), alašt(e), kard’alašt(e), pereht(e), tervehytt(e).

 

4. Loppu-U esiintyy aunuksen -nnU-tunnuksisessa essiivissä, esim. kenenny ’kenenä’, minny ’minä’, školannu ’kouluna’, kažinnu ’kissana’.

Yksikössä essiivin pääte littyy heikkoon vartaloon, esim. rodu ’suku’ : rovunnu, luba ’lupa’ : luvannu, lauttu ’lautta’ : lautannu. Monikossa pääte liittyy monikon vartaloon, joka voi olla vahva tai heikko, esim. roduloinnu ’sukuina’, luvinnu ’lupina’, lauttoinnu ’lautoina’.

Poikkeuksena ovat adverbit ja adverbien ominaisuudessa esiintyvät viikonpäivien essiivimuodot, esim. pyhä/päivy ’sunnuntai’ : pyhän/piän ’sunnuntaina’.

 

 

5. Loppuvokaali puuttuu aunuksen inessiivi-elatiivista, adessiivi-ablatiivista sekä illatiivista.

                                           

5.1. Synkretistiset paikallissijat (loppuheittoiset samoin kuin lyydissä):

Iness.-elat. Kene/s? Mi/s? – škola/s ’koulu/ssa, -sta’, kaži/s ’kissa/ssa, -sta’

Adess.-ablat. Kene/l? Mi/l? – škola/l ’koulu/lla, -lta’, kaži/l ’kissa/lla, -lta’

 

5.2. Illatiivin päätteenä on kaikissa muodoissa (myös yksitavuisissa sanoissa) pelkkä -h ilman vokaalia:

Illat. Kene/h? Mi/h? – si/h ’siihen’, suu/h ’suuhun’, mua/h ’maahan’, suo/h ’suohon’, škola/h ’kouluun’, kaži/h ’kissaan’.

 

Vrt. lyyd. Kj Ke/he? Mi/he? – si/he ’siihen’, suu/hu, mua/ha, suo/ho, škola/ha, kaži/he; /

karjE Tunkua moaha (KKS-III, s. 330); karjP siihe ’siihen’, šuoho ’suohon’, tiehe ’tiehen’; jokeh ’jokeen’ (Zaikov 1992: 46-47) .

Huom. h:lliset muodot ovat vanhaa kantasuomalaista perua.

 

6. i-loppuisen diftongin i-aines on kadonnut s:n (š:n) ja z:n (ž:n) edellä, esim.

lašku ’laiska’, mustua ’muistaa’, pastua ’paistaa; leipoa’.

-istA > -stU: toine ’toinen’ : yks. part. tostu, mon. nom. toizet (kaksitavuisissa nominimuodoissa);

-istA > -stU ja -ise- > -ze-: alaine ’lapanen’ : yks. part. alastu, mon. nom. alazet (useampitavuisissa nominimuodoissa);

-isa- > -ža-: kuuluža- ’kuuluisa’, maguža- ’maukas’, villaža- ’villainen’ (alkuaan -isA-loppuisissa nomineissa).

Myös konditionaalin muodoissa  -isi- > -zi-, esim. andazit ’antaisit’, keittäzin ’keittäisin’.

 

Vrt. lyyd. paštada; yks. part. tošt(e), alašt(e); kuuluža-, mutta alaižed; kond. andaižid.

 

7. Aunuksessa ja lyydissä i-loppuinen diftongi on säilynyt pääpainottomassa avotavussa, mutta varsinaiskarjalan vastineissa difrongin i-aines on kadonnut (varsinaiskarj. kukko, kärpäni ’kärpänen’, Rebol’a ’Repola’, tappo ’tappoi’).

 

Aunuksen esimerkkejä: (nomineissa) kukoi ’kukko’, reboi ’kettu’, taloi ’talo’, mecoi ’metso’, jänöi ’jänis’, kägöi ’käki’; kiärbäine ’kärpänen’, alaine ’lapanen’; kodoilu ’syntymäkoti’, Nurmoilu ’Nurmoila’; (yks. 3. p. imperf.) sanoi ’sanoi’, andoi ’antoi’, puutui ’sattui, joutui’, tapoi ’tappoi’.

 

8. Diftongiutumista, mikä tarkoittaa yleensä sitä, että pitkät vokaalit aa ja ää ovat muuttuneet ua:ksi (~ oa:ksi) ja iä:ksi (~ eä:ksi), esim.

maa > mua (~ moa), saan > suan; pää > piä (~ peä), jäät > jiät.

 

8.1. Samoja diftongeja tavataan myös ensitavua kauempana, jossa niitä on syntynyt supistumasta, esim.

andua ’antaa’, leikkuan ’leikkaan’, maguan ’nukun’, kalua ’kalaa’; / siästiä ’säästää’, lykkiän (I inf. lykätä) ’heitän’, hyviä ’hyvää’.

 

Poikkeus: (Vitele ja Salmin Manssila) maa, pää; (Vitele) säästää d’engaa ’säästää rahaa’.

 

8.2. Heikkoasteisissa vartaloissa, jossa konsonantti on kadonnut, ua, iä ja ie –diftongien ohella esiintyy myös i-loppuisia diftongeja, esim.

jagua ’jakaa’ : juan ’jaan’, regi ’reki ’: rien ’reen’, pada ’pata’ : puan ’padan’, hädä ’hätä’ : hiäs ’hädässä’, edeh ’eteen’  : ielleh ’edelleen’, vedeh ’veteen’ : viet ’vedet’, mutta

ragehen ’rakeen’ : rais ’rae’, lagi ’laki’ : lain ’laen’, pagenou ’pakenee’ : paita ’paeta’, mägi ’mäki’ : mäit ’mäet’, näge- ’näke-’ : näit ’näet’, kädeh ’käteen’ : käit ’kädet’, (rinnakkaismuotoja) regi : rein ’reen’, vedeh : veit ’vedet’.

Ko. aunuksen i-loppuiset diftongit ovat heikossa asteessa syntyneet karjalan astevaihtelun vaikuttaessa aunuksen substraattikieleen, jossa ei ollut laadullista astevaihtelua,

vrt. varsinaiskarj. ruah ’rae’, niät ’näet’, kiät ’kädet’, lyyd. ragiž ’rae’, näged ’näet’, käded ’kädet’.

 

9. Sekundaarista diftongiutumista alkuaan lyhytvokaalisissa muodoissa [samoin kuin lyydissä], esim. muarju (~ marju) ’marja’, tiähti (~ tähti) ’tähti’, kiärbäine ’kärpänen’, kierdu (~ kerdu) ’kerta’, siebru ’yhteinen työ’.

 

10. Lyhytvokaalista edustusta alkuaan pitkävokaalissa muodoissa erityistapauksissa [samoin lyydissä], esim. aldo ’aalto’, arreh ’aarre’, vate ’vaate’

 

11. Yksittäistapauksissa pääpainollisen tavun yksinäisvokaali on muuttunut,

esim. hetki > hätki ’pitkä aika’, hätkestyö ’viipyä, myöhästyä’; pelkä- > pöllästyö ’pelästyä’.

Toisaalta poiketen varsinaiskarjalasta, lyydistä ja vepsästä mennä-verbi esiintyy e:llisessä muodossa, vrt. lyyd. mändä. Kielteisen imperatiivin apuverbi poikkeaa äänneasultaan varsinaiskarjalasta: aun. älä, vrt. varsinaiskarj. elä, lyyd. Kj ala.

Aunuksen yks. persoonapronomit eroavat varsinaiskarjalan vastineista: aun. minä, sinä, häi, vrt. varsinaiskarj. mie, sie, hiä, lyyd. mina, sina, häin.

 

 

12. Suomen pitkien vokaalien aunukselaisia vastineita 2. tavussa ja kauempana sanassa.

 

12.1. Diftongit yks. partitiivissa, I infinitiivissä ja supistumaverbien preesensin vokaalivartaloissa – ks. kohta 8.1.

Supistumaverbien imperfektimuodoissa usein esiintyy  i-loppuinen diftongi, esim.

muata (magua-, muat-) ’nukkua, maata’: minä maga-i-n, häi maga-i.

 

12.2. i-loppuisia yks. nom. nominimuotoja, esim. aa – ai: harmaa - harmai.

 

12.3. Nomiinien vartaloissa (suomi – aunus):

aa – aha: kankaat – kangahat, aa – ua: harmaat – harmuat; ää – ähä: räystäät – räystähät;

ee – ehe: veneessä – venehes, terveet – tervehet, ee – ie: lähteet – lähtiet ’avannot’, kasteen – kastien;

ii – ehe: nauriit – nagrehet, kauniit - kaunehet.

 

Aunuksen, lyydin, vepsän ja varsinaiskarjalan h:lliset muodot ovat vanhaa kantasuomalaista perua, vrt. suom. metateesi perehet > perheet, vajeh – vaihe, veneh - venhe.

 

12.4. Akt. ind. prees. yks. 3. persoonassa suomen pitkiä vokaaleja aunuksessa vastaavat diftongit (suomi – aunus) seur. tapauksissa:

aa - au: antaa – andau, ää - äy: löytää – löydäy, oo - ou: sanoo – sanou, ee - ou: lukee – lugou, ee - öy: pesee – pezöy, ii - iu: oppii – oppiu ’koettaa; maistaa; yrittää’, ii - iy: etsii - ecciy.

 

13. Suomen vokaaliyhtymien vastineet muodoittain (suomi – aunus).

 

13.1. Diftongit ie, uo ja yö sekä pitkät i, u ja y -vokaalit yks. partitiivissa:

e-a – ie: jokea – jogie, e-ä – ie: tähteä – tiähtie,

i-a – ii: passia – passii, i-ä – ii: sissiä – sissii,

o-a – uo: kelloa – kelluo, ö-ä – yö: näköä – nägyö,

u-a – uu: koukkua – koukkuu, y-ä – yy: käpyä – käbyy.

 

Mon. partitiivissa suomen vokaaliyhtymiä vastaa yleensä pitkä-i:

i-a – ii: poikia : poigii, i-ä – ii: tähtiä – tiähtii.

 

13.2. ei-diftongi -eA-nominien yks. nominatiivissa ja ie-diftongi samojen nominien taivutusvartaloissa:

e-a – ei, ie: korkea(t) – korgei, korgie/t; e-ä – ei, ie: pimeä(t) – pimei, pimie/t.

 

13.3. Alkuaan -jA-loppuisten nominien taivutusvartalossa esiintyy ie-diftongi, esim. kondii : kondie-, pohjoisaun. haldii ~ hardii : haldie- ~ hardie-, kuolii : kuolie-. Huom. sanojen merkitykset ks. 2.2.

Vrt. suom. kontio, haltia.

 

13.4. Diftongit ie, uo ja yö I infinitiivissä:

e-a – ie: lukea – lugie, e-ä – ie: lähteä – lähtie,

i-a – ie: nokkia – n’okkie, i-ä – ie: hyppiä – hyppie,

o-a – uo: katsoa – kaccuo,

u-a – uo: kutsua – kuccuo, y-ä – yö: eksyä – yöksyö.

 

13.5. Supistumaverbien vokaalivartaloissa, esim. (akt. ind. prees. ja imperf.)

e-a – ie: rupean – rubien, / esi – ei: rupesin – rubein;

e-ä – ie: repeän - rebien, / esi – ii: repesi – rebii;

o-a – uo: ei katoa – ei kaduo, / osi – oi: katosi – kadoi.

 

 

Aunuksen diftongillisia muotoja joskus vastaavat suomen -ne-tunnuksiset verbit, esim.

ene – ie: lankenemme – langiemmo, / esi – ei: lankesimme - langeimmo.

 

13.6. Aunuksessa on konsonantti kahden vokaalin välissä.

 

13.6.1. Nominimuodoissa h ja v:

a-u – ahu: vapaus – vabahus, / ä-y – ähy: läimäys – läimähys,

e-u – ehu: kauneus – kaunehus, / e-y – ehy: terveys – tervehys,

e-u – evu: vastaus – vastavus, / e-y – evy: ylpeys – ylbevys.

 

 13.6.2. Verbimuodoissa

a) II infinitiivissä vokaalien välissä esiintyy j:

a-e – aje: antaen – andajen, / ä-e – äje: keittäen – keittäjen,

i-e – ije: lukien – lugijen, / o-e – oje: sanoen – sanojen,

u-e – uje: nukkuen – nukkujen, / y-e – yje: kääntyen – kiändyjen.

b) Muissa verbimuodoissa, esim. u-e – uve: luen – luven, / u-i – uvi: luin – luvin.

 

14. Triftongeja akt. ind. prees. yks. 3. persoonassa, -tA, -jA, -vA, -loppuisten verbien konjugaatiossa:

uau: leikkuau (leikata), suau (suaja)

uou: kaduou (kavota), juou (juvva)

ieu: rubieu (ruveta)

iäy: lykkiäy (lykätä ’heittää; hylätä; lopettaa’), jiäy (jiäjä)

yöy: höyryöy (höyrytä), myöy (myvvä)

iey: selgiey (sellitä ’selvitä; pukeutua; laittautua’)

 

Huom. suomen -dA-loppuisia kaksitavuisia verbejä vastaavat aunuksessa -jA-, -vA –verbit.

 

15. Alkuaan -Ute-vartaloisissa muodoissa aunuksessa esiintyy diftongi UO.

 

15.1. -Ut-loppuisten nominien yks. vokaalivartaloita, esim.

kätkyt ’kätkyt, kehto’ : kätkyö-, lapsut ’pieni lapsi’ : lapsuo-,

kirvehyt ’pieni kirves’ : kirvehyö-, lyhyt : lyhyö-.

 

15.2. -Us-loppuisten nominien yks. vokaalivartaloita, esim.

pahus ’pahuus’ : pahuo-, / comevus ’kauneus’ : comevuo-,

vähys ’vähyys’ : vähyö-, / levevys ’leveys’ : levevyö-,

tervehys : tervehyö- ’terveys; tervehdys’.

 

Suomen nominien analogisia (myöhäsyntyisiä) pitkävokaalisia -UUs : yks. -UUte- (-UUde-), - UUt-, mon. -UUksi- -muotoja vastaavat aunuksessa lyhyen U-aineksen sisältävät yksikkö- ja monikkomuodot -Us: yks. -UO-, -Ut-, mon. -Uzi-. Esim.

suom. pahuus : pahuude/n, pahuut/ta, pahuuksi/en, vrt. aun. pahus : pahuo/n, pahut/tu, pahuzi/en;

suom. vähyys : vähyyde/n, vähyyt/tä, vähyyksi/en, vrt. aun. vähys : vähyö/n, vähyt/ty, vähyzi/en.

 

15.3. Akt. II partisiipin yks. vokaalivartaloissa, esim.

ostanuh ’ostanut’ : ostanuo-, pessyh ’pessyt’ : pessyö-.

 

Akt. II partisiipin monikkovartalot ovat -zi-loppuisia, esim.

ostanuot ’ostaneet’ : ostanuzi-, pessyöt ’pesseet’ : pessyzi-.

 

Väzynyzii turistoi kovah juotatti. ’Väsyneitä turisteja kovasti janotti.’

 

 

b. Konsonantit

 

1. Soinnillisia konsonantteja ja konsonanttiyhtymiä sanan alussa (muttei aina!),

esim.

garbalo ’karpalo’, duumaija ’ajatella, tuumia’, buolu ’puolukka’; griba ’tatti’, briha ’nuori mies’, briguadu ’prikaati, työryhmä’, dvorcu ’palatsi’. Soinnittomia konsonanttiyhtymiä sanan alussa, esim. kridžistä ’narista’, spirtu ’pirtu’, s(t)roiccu  ’p. Kolminaisuus; Helluntai; p. Aleksanteri Syväriläisen luostari’; (cirpi ’sirppi’, coma ’soma, kaunis’).

 

2. Soinnillisia konsonantteja g, d, b, z, ž soinnillisessa äänneympäristössä sanan sisällä, esim.

aigu ’aika’, pada ’pata’, huabu ’haapa’; merdu ’merta’; kengy ’kenkä’, händy ’häntä’; kagru ’kaura’, ladvu ’latva’, kobru ’koura’.

Huom. Aunuksessa ja sen lähisukukielissä tavunloppuiset konsonantit ovat säilyneet, esim. aun. nagris, nagrua, vrt. suom. nauris, nauraa.

 

3. nh > hn -metateesi esiintyy vain aunuksessa ja lyydissä, esim.

vanha > aun. vahnu, lyyd. vahn(e), vrt. karjPE vanha, veps. vanh.

 

4. Klusiilien vaihtelua vokaalien välissä:

g (vahvassa asteessa) : ø, j, v (heikossa asteessa), esim. jagua ’jakaa’ : juattu, regi : ries ’reessä’, mägi : mäit, poigu : poijat, jogi : jovet;

d (vahvassa asteessa) : ø, j, v (heikossa asteessa), esim. vedeh ’veteen’ : vies ’vedessä’, hädä : hiäs ’hädässä’; kädeh ’käteen’ : käit ’kädet’, aidu : aijat; ruado : ruavot, uudeh ’uuteen’ : uvvet ’uudet’;

b (vahvassa asteessa) : v (heikossa asteessa), esim. huabu : huavat, hebo : hevot.

 

5. Konsonanttiyhtymien nd : nn, rd : rr, ld :ll, mb : mm –vaihtelua vain 1. ja 2. tavun rajalla, esim. kandu : kannat, pardu : parrat, peldo : pellot, rambu : rammat, MUTTA

ižändy = ižändät, kuma/rduu = -rdun, vihe/ldäy =  -ldän, pare/mbi = -mbat.

Huom. Adjektiivien superlatiivissa on yksi m, samoin kuin kantasuomessa, esim. comin : comiman ’kaunis : kauneimman’, vrt. suom. somin : somimman.

 

6. Poiketen varsinaiskarjalasta konsonanttiyhtymät hk, sk (šk), tk, ht, st (št) ja eivät osallistu astelaihteluun (varsinaiskarjalassa heikossa asteessa t ja k ovat kadonneet), esim.

nahku = nahkat, riähky ’synti’ = riähkät, laskie ’laskea’ = lasken, koski = kosket, lašku ’laiska’ = laškat, pitky ’pitkä’ = pitkät, matku ’matka’ = matkat; / lahti ’lahti’ = lahtes, puhtahat = puhtas ’puhdas’, astuo = astun, mustua ’muistaa’ = mustan, poštu ’posti’ = poštale. Vrt. karjP pität matat ’pitkät matkat’ ym.

 

7. lg : ll ja rg : rr –vaihtelua (= karjE), esim.

jalgu : jallat, vrt. karjP jalka : jalat;  kurgi : kurret, vrt. karjP kurki : kuret.

 

8. ng-yhtymä on vaihtelematon, esim. kengy = kengät.

 

9. Palatalisoitumista (jolloin konsonantti liudentui eli pehmeni) esiintyy yleensä i:n edellä, mutta tapauksittain poikkeuksellisesti jopa takavokaalisissa sanoissa, esim.

l’iha, n’imi; (takavokaalien edellä) n’okku ’nokka’, n’aba ’napa’.

 

10. Suomen s-konsonanttia vastaavat s ja z, jotka tapauksittain muuttuvat i:n jäljessä suhuäänteiksi, joko soinnittomiksi, esim. nišku ’niska’ tai soinnillisiksi, esim.

kižata ’kisata, leikkiä’, ižändy.

 

11. Sanansisäinen affrikaatta-c vastaa suomen ts-yhtymää ja osallistuu kvantitatiiviseen astevaihteluun [kielennäytteissä geminaatta-c:tä ja yksinäis-c:tä on joskus merkitty ttš : tš -transkriptiolla], esim. meccy ’metsä’ : mecän, pocci ’porsas, sika’ : ’pocin. Myös geminaatta-s, -š ja -h osallistuvat astevaihteluun, esim. kassu ’palmikko’ : kasat, bošši ’pässi’ : bošit; duuhhu ’henki’ : duuhun.

 

12. Sellaisen avotavun edellä, joka sisältää i-loppuisen diftongin, on geminaatan (kk:n, tt:n, pp:n, cc:n jne.) asemesta heikko aste (k, t, p, c jne.), esim.

kukoi ’kukko’, puutui ’sattui, joutui’, tapoi ’tappoi’, mecoi ’metso’

Huom. Toisen tavun diftongin i-aines on säilynyt aunuksessa ja  lyydissä, kun taas varsinaiskarjalassa i on kadonnut (säilynyt vain umpitavussa), vrt. tappo ’tappoi’, antoma ’annoimme’.

 

13. Konsonantin jäljessä 1. ja 2. tavun rajalla geminaatan asemesta myös vahvassa asteessa esiintyy yksinäiskonsonantti, esim.

turki ’turkki’, perti ’pirtti’, cirpi ’sirppi’, kursu ’kurssi’, kursi ’kurssi’.

 

14. Affrikaatta-dž [Markianovan Aberissa merkitty yhdellä kirjaimella], esim. mandžoi ’mansikka’, condžoi ’kirppu’, kudžoi ’muurahainen’, kridžistä ’narista’

 

15. Alkuperäinen h on säilynyt

 

16. z esiintyy monikkovartaloissa

 

 

B. MUOTO-OPILLISIA OMINAISUUKSIA

 

a. Nominitaivutus

 

1. Yks. partitiivin sijapäätteiden runsautta:

-da, -dä: Ke/dä? Mi/dä?

-du, -dy: suu/du ’suuta’, kiel/dy ’kieltä’

-tu, -ty: vet/ty ’vettä’, yh/ty ’yhtä’, armastu kuldastu ’rakasta kultaa’

-a, -ä: školu/a ’koulua’, lehmi/ä ’lehmää’

-e, -i: vägi/e ’väkeä, voimaa’, kaži/i ’kissaa’

-o, -ö: kellu/o ’kelloa’, kylvy/ö ’kylvöä’

-u, -y: kudu/u ’kutua’, kyly/y ’kylyä, saunaa’

 

2. Essiivin päätteenä -nnu ~ -nny, joka liittyy yksikössä heikkoon vartaloon:

Kene/nny? Mi/nny? – (yks.) škola/nnu ’kouluna’, kaži/nnu ’kissana’, rovu/nnu ’ sukuna (”rotuna”)’, luva/nnu ’lupana’, lauta/nnu ’lauttana’.

Monikossa sijapääte liittyy monikon vartaloon: (mon.) školi/nnu ’kouluina’, kažiloi/nnu ’kissoina’, roduloi/nnu ’sukuina’, luvi/nnu ’lupina’, lauttoi/nnu ’lauttoina’.

 

3. Translatiivin päätteenä -kse:

Kene/kse? Mi/kse? – škola/kse ’kouluksi’, kaži/kse ’kissaksi’

 

4. Synkretistiset paikallissijat iness.-elatiivi ja adess.-ablatiivi (loppuheittoiset muodot samoin kuin lyydissä):

Kene/s? Mi/s? – škola/s ’koulu/ssa, -sta’, kaži/s ’kissa/ssa, -sta’

Huom. elat. Kene/s/päi? Mi/s/päi? – škola/s/päi ’koulusta’, kaži/s/päi ’kissasta’

Kene/l? Mi/l? – škola/l ’koulu/lla, -lta’, kaži/l ’kissa/lla, -lta’

Huom. abl. Kene/l/päi? Mi/l/päi? – škola/l/päi ’koululta’, kaži/l/päi ’kissalta’

 

5. Illatiivin päätteenä -h: Kene/h? Mi/h? – škola/h ’kouluun’, kaži/h ’kissaan’

 

6. Prolatiivi -ci: Kene/ci? Mi/ci? – škola/ci ’koulun kautta’, kaži/ci ’kissan kautta’

 

7. Komitatiivi -nke ym. uudet postpositiosijat:

Kene/n/ke? Mi/n/ke? – škola/n/ke ’kouluineen’, kaži/n/ke ’kissoineen’

 

8. lOi-monikko:

kaži/loi ’kissoja’, kaži/loi/n ’kissojen’, kaži/loi/nnu ’kissoina’, kaži/loi/kse ’kissoikse’ jne.

Huom. Toisistaan eroavaa lOi-monikon käyttöä aunuksessa ja varsinaiskarjalassa, esim. (mon. gen. ja part.) aun. peldoloin ’peltojen’, peldoloi ’peltoja’, vrt. karjP peltojen, peltoja. Esim. Kuujärven lyydistä lOi-monikko puuttuu.

 

9. Persoonapronominit: yks. minä, sinä, häi / mon. myö, työ, hyö

Vrt. karjP mie, sie, hiän; myö, työ, hyö

 

b. Verbitaivutus

 

1. Ind. prees. yks. 3. persoonapääte on yleensä -u, -y:

sua/u ’hän saa’, lugou ’lukee’, pezö/y ’pesee’.

Huomautus 1. Prees. voi ’hän voi’, pui ’hän pui’.

Huomautus 2. Vartalon loppuvokaali e muuttuu o:ksi tai ö:ksi yks. 3. persoonapäätteen edellä.

 

2. Mon. 1. ja 2. persoonapäätteet -mmo, -mmö; -tto, -ttö:

sua/mmo ’saamme’, sua/tto ’saatte’; pezi/mmö ’pesimme’, pezittö ’pesitte’.

 

3. Mon. 3. persoonan muotona käytetään passiivia:

sanottih ’sanoivat; sanottiin’, pestäh ’pesevät; pestään’, otettahes ’ottakoot; otettakoon’.

 

4. Konditionaalin imperfekti muodostuu suoraan aktiivin 2. partisiipista (samoin kuin lyydissä): ottanu/zin ’olisin ottanut’, juonnu/zit ’olisit juonut’.

Huom. akt. 2. partisiipin tunnukset ovat yleensä –(n)nuh, ja –(n)nyh, esim. ottanuh, syönnyh.

 

5. Yksivartaloisten verbien yks. 3. p. ja mon. imperaatiivimuodot, esim.

yks. 3. p. otta- ~ ota/kkah; mon. 1. p. -kkuammo, 2. p. -kkua(tto), 3. p. otetta/hes

Huom. Yks. 3. sekä mon. 1. ja 2. persoonassa voi esiintyä sekä vahva että heikko aste.

 

6. -škAnde-, -zU- ym. verbisuffiksit, joiden vastineita tavataan myös lyydissä, esim. meniškändöy ’hän alkaa mennä’, madalzuo ’käydä matalaksi’

 

7. Refleksiivinen konjugaatio, jonka vastineita on lyydissä, esim.

I infin. ottua/kseh ’tulla, ruveta, ryhtyä, tarttua jne.’:

Ind. prees. yks. 1. p. ota/mmos, 2. p. -ttos, 3. p. otta/hes

Ind. prees. mon. 1. p. ota/mmokseh, 2. p. -ttokseh, 3. p. oteta/hes

Ind. imperf. yks. 1. p. oti/mmos, 2. p. -ttos, 3. p. otti/hes

Ind. imperf. mon. 1. p. oti/mmokseh, 2. p. -ttokseh, 3. p. otetti/hes

Pot. prees. yks. 1. p. ottane/mmos, 2. p. -ttos, 3. p. -hes

Pot. prees. mon. 1. p. ottane/mmokseh, 2. p. -ttokseh, 3. p. otetanne/hes

Imper. yks. 1. p. - , 2. p. otta/i, 3. p. ota/kkahes

Imper. mon. 1. p. ota/kkuammokseh, 2. p. -kkuattokseh, 3. p. otetta/hes

Akt. II partis. ottanu/hes, pass. II partis. otettu/hes (Markianova 2002: 171-176).

Huom. Murteittain ja tapauksittain on refleksiivimuotojen runsautta, esim. I infin. rodie/kseh :

ind. prees. yks. 3. p. roi/hes ~ roi/h ~ rodie/u ~ rodia/u ~ Vitele rodia/a ’syntyy, tapahtuu, tulee jne.’.

 

C. LAUSEOPPIA

a. Objekti esiintyy yksikön partitiivissa useammin kuin suomessa, esim.

suom. kerätä marjoja : aun. kerätä muarjua.

b. Adverbiaali voi esiintyä eri sijamuodoissa kuin suomessa, esim.

(Iness.) olla kois ’olla kotona’,

(Illat.) kävvä školah, meccäh ’käydä koulua, metsässä’,

(Allat.) kerätä slolale ’kerätä pöytään’.

             Vitele: Caarih rodiaa baalu. (Konkka, Tupitsyna 1967: 405) ”Tsaariin syntyy tanssijuhla.” > ’Kuninkaan palatsissa tai kuninkaalla järjestetään tanssijuhla’.

c. Postpositioiden määräämät sijamuodot, esim.

(Part.) vuottu jälles ’vuoden kuluttua’;

(Iness.-elat.) jovis läbi pidi mennä ’on pitänyt kulkea jokien kautta’; aijas piälici 'aidan ylitse'.

d. Passiivia käytetään mon. 3. persoonan funktiossa, esim.

Vahnat rahvas sanottih... ’Vanhat (= ennen vanhaa eläneet) ihmiset sanoivat...’

Huom. Yksittäistapaus: subjekti on yks. nominatiivissa, mutta predikaatti ja adjektiiviattribuutti ovat monikossa.

e. Predikaatti voi koostua kahdesta sanantapaisesta verbimuodosta, esim.

Nekkula-Riipuskala: otti n´äppäi, ga n´i muhahtannuhez ei (KKS) ”otti näppäsi (= otti näpäten), mutta ei myhähtänyt/kään”.

             Predikaatti koostuu kahdesta verbistä, joiden taivutusmuoto on sama (akt. ind. yks. 3. p. imperfekti). Toinen verbi (näpätä) osoittaa tavallisesti predikaatin tekemisen tapaa, ja sen tekijä on sama kuin lauseen subjekti. Suomen kielessä tätä konstruktiota vastaa yleensä pääverbin ja II infinitiivin instruktiivissa esiintyvän verbin kombinaatio.